Julkaistu numerossa 3/2015
Teemat

Allogeenisen kantasolusiirron monet kasvot

©iStock/choja
©iStock/choja

 

[Lataa PDF]

Allogeeninen, luovuttajan soluihin perustuva kantasolusiirto parantaa 50–60 % verisyöpää sairastavista aikuispotilaista. Hoitoon liittyy kuitenkin edelleen riskejä, joita saatetaan tulevaisuudessa hallita solujen geneettisen ja immunologisen muokkauksen avulla.

Aikaisemmin luuytimensiirtona tunnetulla hematologisella kantasolusiirrolla hoidetaan verisyöpiä ja eräitä muita vakavia veritauteja tai immuunijärjestelmän tauteja. Kantasolusiirrolla tarkoitetaan verisoluja ja immuunijärjestelmän soluja muodostavan luuytimen vaihtamista riippumatta siitä, kerätäänkö kantasolusiirre luuytimestä vai verestä.

Allogeenisellä kantasolusiirrolla halutaan parantaa potilaita pysyvästi

Allogeenisessa kantasolusiirrossa kantasolusiirre kerätään terveeltä, kudostyypiltään sopivalta luovuttajalta. Lähestyminen siis poikkeaa autologisesta kantasolusiirrosta, jossa potilaalta itseltään kerättyjä kantasoluja käytetään pelkästään tukihoitona suuriannoksisen solunsalpaajahoidon jälkeen.

Alkujaan allogeenisessakin kantasolusiirrossa tavoitteena oli vain hematopoieettisen solukon rekonstruktio sen jälkeen, kun suuriannoksisella esihoidolla oli tuhottu luuytimen sairas solukko ja samalla verisolut muodostava myelooinen ja immuunijärjestelmän muodostava lymfaattinen solukko. Vasta myöhemmin on havaittu vieraan siirteen aktiivinen immunologinen rooli pahanlaatuisten veritautien pysyvässä paranemisessa. Siirteen immunologiset solut syrjäyttävät alkuperäisen luuytimen ja tuhoavat jäljelle jääneet pahanlaatuiset solut. Toisin kuin autologisessa kantasolusiirrossa, allogeenisen kantasolusiirron tavoitteena onkin aina pysyvä paraneminen.

Allogeeninen kantasolusiirto säilyttää käyttöaiheensa myös tulevaisuudessa

Tavallisin allogeenisen siirron aihe aikuisilla on akuutti myelooinen leukemia, jossa noin 60–70 % potilaista paranee allogeenisella siirrolla. Kroonisen myelooisen leukemian hoidossa allogeenista siirtoa tarvitaan enää harvoin.

Tavallisin allogeenisen siirron aihe aikuisilla on akuutti myelooinen leukemia (AML), jossa noin 60–70 % potilaista paranee allogeenisella siirrolla. Kroonisen myelooisen leukemian (KML) hoidossa allogeenista siirtoa tarvitaan enää harvoin, sillä tehokkaat täsmälääkkeet, tyrosiinikinaasi-inhibiittorit, mullistivat KML:n hoidon reilut kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan aikuisilla ja nuorilla tavallisemman AML:n geneettinen syntymekanismi on liian monimutkainen täsmälääkkeen kehittämistä ajatellen, ja tauti on yleensä kemoterapialle resistentti. Siten AML:ssa allogeeniselle siirrolle vaihtoehtoisia hoitomuotoja ei ole odotettavissa lähivuosikymmeninä. Allogeenisen siirron toinen merkittävä aihe ovat kemoterapialle resistentit lymfoomat, jotka ovat yleistymässä.

Fimea valvoo siirtohoitoja antavia yksiköitä

Allogeenisten siirtojen määrä Euroopassa lisääntyy noin 10 %:lla vuodessa. Allogeenisia siirtoja tehdään muita Euroopan maita enemmän Saksassa, Belgiassa, Alankomaissa ja Israelissa. Vähiten siirtoja tehdään talouden kriisimaissa, kuten Kreikassa. Allogeenisten siirtojen määrän on todettu olevan vahvasti sidoksissa bruttokansantuotteeseen.

Suomessa allogeenisia kantasolusiirtoja tehdään asukaslukuun nähden yhtä paljon kuin useimmissa Euroopan maissa: koko maassa tehdään noin 130–140 siirtoa vuodessa, joista valtaosa aikuispotilaille ja vajaat 20 siirtoa lapsille.

Allogeeninen siirto on vaativa toimenpide, joka edellyttää merkittävää erityisosaamista. Siksi allogeeniset kantasolusiirrot on asetuksella keskitetty kansallisesti siten, että niitä tehdään Helsingin ja Turun yliopistollisissa keskussairaaloissa. Kaikilla maan kolmella allogeenisella siirtokeskuksella (HYKS aikuishematologia, HYKS Lastenklinikka, TYKS aikuishematologia) on voimassa kansainvälinen FACT-JACIE-laatustandardin mukainen akkreditaatio. Fimea toimii keskuksia valvovana viranomaisena siirteiden laadun ja turvallisuuden osalta.

Uudet kehityskohteet – adoptiivinen soluterapia

Keskimäärin 50–60 % aikuispotilaista paranee allogeenisella kantasolusiirrolla. Siirtoon liittyy kuitenkin edelleenkin riskejä. Kantasolusiirron jälkeiset virusinfektiot ovat menehtymisen syynä noin 30 %:lla infektioon menehtyneistä potilaista, ja niiden ilmaantuvuus on lisääntymässä.

Virusantigeenilla laboratorio-olosuhteissa stimuloituja, alkuperäiseltä luovuttajalta tai kolmannelta osapuolelta kerättyjä virusspesifisiä T-lymfosyyttejä voidaan käyttää kantasolusiirron jälkeisten sytomegalo-, Epstein-Barr- ja adenovirusinfektioiden hoidossa. Tällainen adoptiivinen soluterapia kuitenkin edellyttää, että luovuttajalla on virusspesifisiä T-lymfosyyttejä, jotka tunnistavat tarjoillun virusantigeenin.

Geeniteknologisesti muokattuja soluja pyritään kehittämään myös kantasolusiirron jälkeisen syöpätaudin uusimisen varalle.

Kliinisissä tutkimuksissa on parhaillaan myös geeniteknologisesti muokattuja soluja, joiden T-solureseptori on vaihdettu kohdistumaan esimerkiksi sytomegalovirusantigeeniin silloin, kun luovuttajalla ei ole kyseiselle virukselle spesifisiä T-soluja. Geeniteknologisesti muokattuja soluja pyritään kehittämään myös kantasolusiirron jälkeisen syöpätaudin uusimiseen niin, että T-solut tarttuvat spesifisellä reseptorillaan esimerkiksi tiettyä kasvainantigeenia ilmentäviin tautisoluihin. Nähtäväksi vielä jää, kuinka tällainen solujen immunologinen tai geneettinen muokkaus muuttaa allogeenisen kantasoluhoidon tuloksia ja toteutusta tulevaisuudessa.

 

Maija Itälä-Remes

Maija Itälä-Remes

LT, dosentti
Johtaja, Turun yliopistollisen keskussairaalan kantasolusiirto-ohjelma