Julkaistu numerossa 4/2013
Teemat

Pitkävaikutteisten insuliinianalogien ja gliptiinien käyttö yleistyy diabeteksen hoidossa

[Lataa PDF]

Tyypin 2 diabeteksen yleistyessä lääkehoidon kustannukset kasvavat. Myös uudet lääkkeet lisäävät kustannuksia, joihin viime vuosina on vaikuttanut erityisesti pitkävaikutteisten insuliinianalogien ja gliptiinien käyttöönotto. Rekisteritiedot osoittavat, että tyypin 1 diabetekseen myönnettyjen erityiskorvausoikeuksien määrä on viime vuosina vähentynyt.

Edellisten 10 vuoden aikana Suomessa on tullut markkinoille useita uusia, hyperglykemian hoitoon tarkoitettuja lääkeaineita. Myös diabeteksen Käypä hoito -suosituksia on päivitetty säännöllisesti, viimeksi vuosina 2009, 2011 ja 2013.

Eri lääkeaineet ovat yleistyneet vaihtelevasti riippuen niiden hyödyistä, haitoista, hinnasta ja käytettävyydestä. Diabeteslääkkeiden kokonaiskäyttäjämäärä on 10 vuoden aikana kuitenkin kasvanut 181 900:sta 330 500:aan.

Tyypin 2 diabeteksen erityiskorvausoikeutettujen määrä kasvaa

Tyypin 2 diabeteksen lääkehoitoa ja sen muutoksia vuosina 2003−2012 tarkasteltiin Kelan reseptitiedoston perusteella. Tyypin 2 diabetespotilaiksi luokiteltiin henkilöt, jotka olivat saaneet erityiskorvausoikeuden yli 40-vuotiaina ja joiden korvausoikeus oli tarkasteluvuoden aikana voimassa. Lääkkeitä käyttäneiden osuudet laskettiin erityiskorvaukseen oikeutetuista, joilla oli vuoden aikana vähintään yksi lääkeosto.

Erityiskorvaukseen oikeutettujen tyypin 2 diabetespotilaiden määrä lähes kaksinkertaistui tarkasteluajalla. Vuonna 2003 heitä oli 126 500 ja vuonna 2012 yhteensä 235 300 (kuvio 1). Nopeinta kasvu oli vuonna 2011, ja siihen vaikutti erityiskorvausoikeuden edellytysten lieveneminen vuoden 2010 lopussa. Tällöin edellytyksistä poistui muun muassa vaatimus edeltävästä vähintään 6 kuukauden lääkehoidosta. Erityiskorvaukseen oikeutetuista potilaista 92−96 % oli ostanut ainakin yhtä diabeteslääkettä vuosina 2003−2012.

Erityiskorvaukseen oikeutettujen tyypin 2 diabetesta sairastavien määrä ja heistä diabeteslääkkeitä, reniini-angiotensiinijärjestelmään vaikuttavia lääkkeitä sekä statiineja ostaneet vuosina 2003−2012.

Tyypin 2 diabeetikoilla metformiini ensisijainen, gliptiinit yleistymässä

Yleisimmin käytetty diabeteslääke oli metformiini, jota yksin tai toiseen lääkeaineeseen yhdistettynä käyttäneiden tyypin 2 diabeetikkojen osuus kasvoi 59 %:sta 77 %:iin (kuvio 2). Sulfonyyliureat olivat vuonna 2003 lähes yhtä yleisesti käytössä kuin metformiini, mutta niitä käyttäneiden osuus väheni tarkasteluajalla merkittävästi.

Glitatsoniryhmän lääkkeet pioglitatsoni ja rosiglitatsoni saivat erityiskorvattavuuden vuonna 2004, ja niiden käyttäjien osuus kasvoi aluksi voimakkaasti. Käyttö kuitenkin väheni vuodesta 2007 alkaen, jolloin rosiglitatsonin käyttöön liittyvät sydän- ja verenkiertoelimistön haitat nousivat esille. Lääke menetti myyntilupansa vuonna 2010.

Nopeimmin käyttäjäosuuttaan kasvattivat gliptiinit, joista ensimmäinen, sitagliptiini, sai peruskorvattavuuden vuonna 2007 ja erityiskorvattavuuden 2010. Gliptiinit ovat korvanneet muiden lääkkeiden käyttöä ja ovat nykyisin toisiksi käytetyimpiä suun kautta otettavia diabeteslääkkeitä.

Ateriatablettien eli glinidien käyttö on ollut vähäistä koko 10 vuoden ajan. Myös vuonna 2011 rajoitetusti peruskorvattaviksi hyväksyttyjen inkretiinimimeettien käyttäjäosuus on edelleen pieni.

Insuliineja käytti 31−37 % tyypin 2 diabeetikoista (kuvio 3). Osuus pieneni hieman vuosina 2011−2012, mikä johtui oletettavasti erityiskorvausoikeutettujen määrän kasvusta korvauksen kriteerien lievenemisen myötä. Henkilömääränä laskettuna insuliineja käyttäneiden tyypin 2 diabeetikkojen määrä kasvoi tasaisesti. Aiemmin käytössä olleet pitkävaikutteiset NPH-insuliinit ja insuliinisekoitteet korvautuivat 10 tarkasteluvuoden aikana lähes täysin pitkävaikutteisilla insuliinianalogeilla, jotka saivat erityiskorvattavuuden tyypin 2 diabeteksen hoidossa vuonna 2007.

Hyperglykemian hoitamisen lisäksi pyritään ehkäisemään komplikaatioita alentamalla lääkkein erityisesti korkeaa verenpainetta ja korkeaa veren kolesterolia. Vuonna 2003 tyypin 2 diabeetikoista 51 % käytti reniini-angiotensiinijärjestelmään vaikuttavaa lääkettä ja 37 % käytti statiinia. Vuonna 2012 vastaavat osuudet olivat 67 % ja 62 % (kuvio 1). Vuosina 2011−2012 osuudet eivät kasvaneet tai pienenivät hieman.

Diabeteslääkkeitä ostaneiden, tyypin 2 diabetesta sairastavien erityiskorvaukseen oikeutettujen potilaiden osuus 2003−2012.

Insuliineja ostaneiden, tyypin 2 diabetesta sairastavien erityiskorvaukseen oikeutettujen potilaiden osuus 2003−2012.

Uusilla tyypin 1 diabeetikoilla perusinsuliinina yleensä analogi

Insuliinihoitoa tarkasteltiin uusilla tyypin 1 diabeetikoilla vuosina 2003–2012. Uusiksi tyypin 1 diabeetikoiksi määriteltiin ne henkilöt, jotka olivat saaneet diabeteksen erityiskorvausoikeuden tarkasteluvuoden aikana ja joilla diabeteksen erityiskorvausoikeuteen liittyi ICD-koodi E10.

Tyypin 1 diabeetikoille myönnetään vuosittain noin 1 000 uutta erityiskorvausoikeutta. Viime vuosina uusien oikeuksien määrä on ollut vähenemään päin.

Pitkävaikutteisten NPH-insuliinien käyttäjäosuus kaikista uusista diabeetikoista on nopeasti pienentynyt vuodesta 2003 alkaen (kuvio 4). Vuonna 2012 enää alle 5 % uusista tyypin 1 diabeetikoista käytti pitkävaikutteista NPH-insuliinia. Pitkävaikutteisen NPH-insuliinin käyttö on korvautunut pitkävaikutteisilla insuliinianalogeilla, jotka saivat erityiskorvattavuuden tyypin 1 diabeteksen hoidossa vuosina 2003 ja 2005. Näiden perusinsuliinien rinnalla käytettävän lyhyt- tai pikavaikutteisen insuliinin käyttäjäosuus on pysynyt melko samanlaisena 10 viime vuoden ajan. Sekoiteinsuliinien käyttö uusille diabeetikoille on koko ajan ollut vähäistä, ja nyt se on käytännössä loppunut.

Insuliinien käyttäjäosuus kaikista uusista tyypin 1 diabeetikoista vuosina 2003–2012.

Pohdinta

Tyypin 2 diabeteksen lääkehoito on reseptitiedoston tietojen perusteella muuttunut hoitosuositusten mukaiseen suuntaan. Samanlaisia tuloksia on aiemmin raportoitu eri tarkasteluajoilla (Kalliokoski ym. 2010, Forssas ym. 2011). Ensisijaislääkkeeksi ja diagnoosivaiheessa aloitettavaksi suositellun metformiinin käyttäjien osuus on kasvanut, samoin niiden potilaiden osuus, joilla on käytössään reniini-angiotensiinijärjestelmään vaikuttava lääke sekä statiini. Viime vuosina käyttäjäosuudet eivät enää ole kasvaneet, mihin todennäköisesti ovat vaikuttaneet lieventyneet erityiskorvausoikeuden edellytykset ja sitä kautta sairauden varhaisvaiheessa olevien erityiskorvausoikeutettujen osuuden kasvu. Uusista diabeteslääkkeistä käyttäjäosuuttaan ovat kasvattaneet erityisesti gliptiinit.

Insuliinivalmisteissa suurin muutos on ollut pitkävaikutteisten insuliinianalogien laaja käyttöönotto. Uusilla tyypin 1 diabeetikoilla perusinsuliiniksi valitaan nykyisin lähes poikkeuksetta pitkävaikutteinen insuliinianalogi. Myös tyypin 2 diabeetikoilla pitkävaikutteiset analogit ovat lähes täysin korvanneet NPH-insuliinit ja insuliinisekoitteet.

Käypä hoito -suositus ei ota kantaa siihen, tulisiko perusinsuliiniksi valita NPH-insuliini vai pitkävaikutteinen analogi, vaikka siinä mainitaankin NPH-insuliiniin joissain tapauksissa liittyvästä suuremmasta hypoglykemiariskistä. Esimerkiksi Ruotsissa ylipitkävaikutteisten insuliinianalogien käyttö on selvästi vähäisempää kuin Suomessa, sillä vain hieman yli puolet kaikista perusinsuliinia käyttävistä diabeetikoista käyttää pitkävaikutteista analogia (Socialstyrelsen 2013).

Fimea arvioi vuonna 2013 julkaistussa raportissaan pitkävaikutteisten insuliinianalogien hoidollista ja taloudellista arvoa tyypin 1 ja 2 diabeteksen hoidossa NPH-insuliiniin verrattuna (Oravilahti ym. 2013). Raportin mukaan kokonaisuudessaan näyttö pitkävaikutteisten insuliinianalogien tavoitelluista terveyshyödyistä NPH-insuliiniin verrattuna jää epäselväksi ja hankalasti tulkittavaksi. Varsinkaan tyypin 2 diabeteksen hoidossa kliinisesti merkittäviä terveyshyötyeroja pitkävaikutteisten insuliinianalogien ja NPH-insuliinien välillä ei ole osoitettu. Elämänlaadussa tai hoitotyytyväisyydessä ei havaittu eroja tyypin 2 diabeetikoilla, ja tyypin 1 diabeetikoilla tulokset eivät olleet yhdenmukaisia. Tutkimusnäyttö antoi viitteitä siitä, että insuliinianalogeilla hoidetuilla potilailla esiintyisi yöllisiä hypoglykemioita harvemmin kuin NPH-insuliinilla hoidetuilla. Kirjallisuuden perusteella tehdyn taloudellisen arvion perusteella glargin- ja detemirinsuliinihoito eivät olleet kustannusvaikuttavia hoitoja NPH-insuliinihoitoon verrattuina tyypin 1 tai tyypin 2 diabeteksen hoidossa, mutta tietoon liittyi melko paljon epävarmuutta.

Tyypin 1 diabeteksen lääkkeiden ostoon erityiskorvausoikeuden saaneiden määrä on muutamana viime vuonna ollut laskusuunnassa. Tyypin 1 diabeteksen ilmaantuvuuden taittumiseen viittaa myös vastikään julkaistu tutkimus, jossa yhtenä mahdollisena syynä ilmaantuvuuden vähenemiseen pidetään D-vitamiinin saannin kasvua (Harjutsalo ym. 2013). Tutkijat kuitenkin toteavat, että ilmiö saattaa jäädä tilapäiseksi.

Erityisesti tyypin 2 diabetes yleistyy. Potilasmäärän kasvu sekä uusien, kalliimpien lääkehoitojen käyttöönotto ovat myös johtaneet diabeteslääkkeiden kustannusten kasvuun. Vuodesta 2003 vuoteen 2012 diabeteslääkkeiden osuus kaikista sairausvakuutuksen lääkekorvauksista kasvoi 7 %:sta 13 %:iin ja keskimääräiset korvaukset saajaa kohden 350 eurosta 530 euroon vuodessa. Vuonna 2012 pitkävaikutteisten insuliinianalogien korvaukset olivat 42 % ja gliptiinia sisältävien valmisteiden 26 % diabeteslääkkeiden kokonaiskorvauksista.

Katri Aaltonen

Katri Aaltonen

Proviisori
Tutkija, Kelan tutkimusosasto

Leena K. Saastamoinen

Leena K. Saastamoinen

FaT, dosentti
Erikoistutkija, Kela