Julkaistu numerossa 2/2016
Pääkirjoitukset

Jotain uutta, jotain vanhaa

Toimin juuri valmistuttuani erään psykiatrisen avo-osaston ainoana lääkärinä. Vastuu oli taitoihini nähden suuri. Huomasin nopeasti, että perustietoni psyyken lääkehoitojen tehosta, turvallisuudesta ja tarkoituksenmukaisesta kohdennuksesta (taloudellisuudesta puhumattakaan) olivat käytännön tarpeisiini nähden tyngät. Apua oli osattava itse pyytää viisaammilta, jotka työskentelivät päivät toisaalla. Samalla tuli tehdä rohkeitakin avauksia potilaiden parhaaksi pitkällä aikavälillä.  

Kuten usein äärirajoilla työskenneltäessä, kokemus oli intensiivinen ja oppimiskäyrä huikean nousujohteinen. Eri lääkkeiden hyötyjen ja haittojen välillä käymäni sisäinen puntarointi vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostuin lääkehoidoista ja järkevän lääkehoidon edistämisestä laajassa mittakaavassa. Siten kokemus oli nykyisen ammattini valinnan kannalta keskeinen.

Monista oppimiskokemuksista kauaskantoisin on kuitenkin ollut tuolloin herännyt pohdintani normaalin ja sairaan psyyken välisen rajanvedon suhteellisuudesta. Työskentelyni aikana havaitsin, että rajanveto riippuu aina niin ajastamme kuin sitä ympäröivästä kulttuuristakin. Vaan miten rajanveto lopulta vaikuttaa siihen, kenen psyykeä tulisi hoitaa lääkkeellä ja kenen ei? Niin sanotun raskaan ja akuutin psykiatrian puolella rajanveto on lääkärille helpompaa. Pohdinta tulee kuitenkin sitä tarpeellisemmaksi, mitä lähemmäs avoimia osaston ovia mennään.

Psykiatrian työjaksoni jälkeen on paljon jo ehtinyt muuttua. Psyyken lääkehoitojen valikoima odottaa taas uusia tuulahduksia reilun vuosikymmenen takaisten innovaatioiden jatkumoksi. Olennaiset diagnostiset kriteerit ovat päivittyneet vastaamaan tämän päivän vaatimuksia. Masennus- ja unilääkkeiden käyttö on maassamme lähtenyt laskuun, ja nykyään meitä puhuttavat vilkkaiden lasten stimulanttihoidot. Sosiaalinen media tarjoaa lohtua yksinäisille mutta voi viedä psyykeä tasapainottavat yöunet.

Silti on jotain tuttuakin. Edelleen ajankohtainen lienee reilut kymmenen vuotta sitten psykiatrisen osaston hiljaisuudessa lausumani nöyrä toive: ”Ollapa niin viisas, että oikein lääkitsisi häntä, joka elääkseen sen tarvitsee – ja lääkkeettä jättäisi hänet, jonka kuuluukin lääkkeettä jäädä.”

Päivi Ruokoniemi

Päivi Ruokoniemi

LT, kliinisen farmakologian ja lääkehoidon erikoislääkäri
Ylilääkäri, Fimea