Diabeteksen lääkehoito on sydämen asia
Vaikka uusia lääkkeitä on tullut tyypin 2 diabeteksen hoitoon, ei vuosikymmeniä käytössä olleen metformiinin asema ensisijaislääkkeenä horju. Metformiini on riittävällä annoksella tehokas, ja siitä on näyttöä myös sydäntapahtumien estossa. Uudemmista lääkkeistä tällainen näyttö vielä puuttuu.
Diabeteksen yleistymisen päivittely on perusasioita, kun keskustellaan terveydenhuollon resurssien riittävyydestä. Tällä tarkoitetaan yleensä tyypin 2 diabeteksen yleistymistä, vaikka myös tyypin 1 diabeteksen ilmaantuvuus on kasvanut voimakkaasti.
Tyypin 2 diabetes on itse asiassa poissulkudiagnoosi, johon päädytään, kun kyseessä ei ole tyypin 1 tauti eikä muukaan tarkemmin määriteltävissä oleva tautimuoto. Niin tai näin – käytännössä tyypin 2 diabetesta käsitellään kokonaisuutena.
Tyypin 2 diabeteksen yleistymisen taustalla ovat fyysisesti passiivinen elämäntapamme ja lähes rajaton kykymme varastoida ravinnon energiaylimäärää. Näin elimistömme keskeinen aineenvaihdunnan säätelymekanismi joutuu luonnottomalle rasitukselle.
Haiman insuliinituotannosta vastaavien beetasolujen massa on terveelläkin alle gramman luokkaa, ja eritysmekanismit ovat monimutkaisia ja alttiita säätelyhäiriöille. Pikkuruinen solumassa on insuliiniresistenssin ja glukoosiylimäärän kanssa ahtaalla, eikä se aina oikein jaksa venyä. Reservien pettäessä solukon alamäki alkaa, eikä mikään lääkehoito sitä vielä todistetusti estä.
Verensokerin lääkehoito on korostunut liiaksi
Lääkehoidon yksilöllisessä kohdentamisessa olemme vielä alkuvaiheessa (Virkamäki, tässä numerossa). Verensokeria alentamaan tähtäävien hoitojen kehitys on viime vuosina ollut huimaa. Kuitenkin näyttö diabeteslääkkeiden, mukaan lukien insuliinihoidon, tehosta tärkeimmän diabeteksen komplikaation eli sydän- ja verisuonisairauksien estossa on epäselvää (Rönnemaa, tässä numerossa).
Diabeteksen etenevän luonteen, lääkehoidon kehityksen ja osin markkinavoimien ohjaamana huomio hoidossa kiinnittyy keskeisesti verensokeria alentavan lääkityksen valintaan ja toteuttamiseen. Tällöin elintapahoito sekä dyslipidemian ja verenpaineen hoito jäävät taka-alalle.
HbA1c (hemoglobiini-A1c) on yleisesti hyväksytty ensisijainen muuttuja kliinisissä tutkimuksissa. Paradoksaalista on, että sen intensiivinen pienentäminen lääkehoidolla näyttää lähinnä lisäävän sydän- ja verisuonitautitapahtumia.
Rosiglitatsoni oli käännekohta lääkeviranomaisten suhtautumisessa diabeteslääkkeisiin
Maamerkkitutkimus UKPDS:n (UK Prospective Diabetes Study) julkaisemisen jälkeen käsitys diabeteslääkkeistä ja HbA1c:sta oli varsin selväpiirteinen: metformiinilla on sydän-verisuonisuojavaikutus riippumatta HbA1c:n laskusta, ja HbA1c:n lasku toimii hyvänä sulfonyyliureoiden ja insuliinin tehon korvikemuuttujana.
Uudesta insuliiniherkistäjien ryhmästä tuli vuonna 2000 Eurooppaan käyttöön rosiglitatsoni. Vuonna 2007 julkaistiin suuren kohun aiheuttanut meta-analyysi, jossa rosiglitatsoni suurensi sydäninfarktiriskiä 43 % ja sydäntautikuolleisuutta 64 % (Nissen ja Wolski 2007). Tämä meta-analyysi ja sitä seuranneet muut selvitykset johtivat valmisteen poisvetoon EU:n alueelta ja tiukkoihin käyttörajoituksiin USA:ssa vuonna 2010. Ryhmän toisen edustajan, pioglitatsonin, myyntilupa kuitenkin jatkui, koska sen tulkittiin olevan sydäntapahtumien suhteen neutraali.
Tämä kohu muutti ratkaisevasti suhtautumista diabeteslääkkeiden kehittämiseen. Yhdysvaltojen lääkevirasto FDA asetti myyntiluvan saamisen ehdoksi yhteneväisin kriteerein osoitetun sydän- ja verisuonitautiturvallisuuden. Pelkkä HbA1c:n lasku tai neutraali tai jopa suotuisa vaikutus sydäntautien riskitekijöihin ei siten riitä lääketehon eikä turvallisuuden mittariksi.
Ennustenäyttövaatimus tiukensi diabeteslääkkeiden myyntilupien edellytyksiä huomattavasti. Nykyisin viranomaiset voivat uudistuneen lääketurvalainsäädännön perusteella asettaa myyntilupien ehdoiksi PASSeja (Post-Authorisation Safety Study), myyntiluvan myöntämisen jälkeisiä turvallisuustutkimuksia.
Rosiglitatsonin aseman uudelleenarviointi
Sittemmin julkaistujen HbA1c:n intensiivihoitotutkimusten negatiiviset tulokset lisäsivät edelleen hämmennystä (Rönnemaa, tässä numerossa). Viime kesänä FDA arvioi uudelleen rosiglitatsonin aseman ja päätyi toteamaan, että sen käyttöön ei liity ylimääräistä sydäntautiriskiä (Hiatt ym. 2013).
FDA:n muuttunut kanta tietenkin herättää kysymyksen, oliko rosiglitatsonin aiemmalle markkinoilta poistamiselle perusteita. Vuonna 2010 FDA:n vaatimuksesta oli keskeytetty ennustetutkimus TIDE (Thiazolidinedione Intervention with Vitamin D Evaluation). Tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla rosiglitatsonin ja pioglitatsonin sydäntautiriskiä lumeeseen nähden. Koska tutkimus keskeytettiin, ei asiaan saada koskaan lopullista vastausta. Toisaalta glitatsoneilla on haitallisia luokkavaikutuksia, kuten painon nousu, turvotukset, luun tiheyden pieneneminen ja murtumat sekä sydämen vajaatoiminnan riskin lisääntyminen.
Jos yksi valmiste vedetään pois markkinoilta toisen saman lääkeluokan valmisteen jäädessä, on oltava vahvaa näyttöä haitasta. Minkä suuruisella haittanäytöllä valmiste voidaan poistaa markkinoilta? Viranomaisen kannalta tilanne on hankala: jos pyrkii reagoimaan nopeasti, voi seurauksena olla tehokkaan ja tutkitun hoidon saannin rajoittaminen heikommin tutkitun eduksi. Jos reagoi liian hitaasti, voi moni altistua lääkehaitoille.
Inkretiinilääkkeiden rynnäkkö ykkösketjuun ei uhkaa metformiinin asemaa
Uusien valmisteiden vyörytyksessä vanhan kunnon metformiinin asema ei horju. Metformiinin tarina on kyllä kiehtova: se oli pitkään ylenkatsottu, heikkotehoisena pidetty ja vatsaoireita aiheuttava valmiste, jota varjosti sukulaisaine fenformiiniin liitetty vaarallinen maitohappoasidoosi. 1990-luvun puolivälissä kuitenkin todettiin, että metformiini on oikein käytettynä turvallinen ja myös tehokas aine, kunhan sen vuorokausiannos on riittävä. Kun vielä saatiin muilta valmisteilta puuttuva näyttö ennustevaikutuksesta, oli metformiinin ykkösasema sementoitu.
Kehitys kuitenkin jatkui, ja uusi ratkaisu löytyi suolesta. Ravinnon nauttiminen käynnistää välittömästi ohutsuolen loppuosassa hormonierityksen, jonka tarkoitus on tehostaa elimistön energia-aineenvaihduntaa erittämällä muun muassa GLP-1-hormonia (glucagon-like peptide 1). Seurauksena haiman insuliinin eritys lisääntyy ja maksan glukoosihanaa kiihdyttävän glukagonin eritys ehtyy, jolloin aterioinnin aikaansaama verensokerin nousu tasapainottuu (ns. inkretiinivaikutus). GLP-1 myös viestittää aivoille kylläisyyden tunteesta.
GLP-1 sellaisenaan on liian lyhytvaikutteinen. Sen vaikutusta kuitenkin tehostavat GLP-1-analogit eli inkretiinimimeetit (eksenatidi, liraglutidi ja liksisenatidi), ja elimistön oman GLP-1:n hajoamista estävät niin sanotut DPP-4-estäjät eli gliptiinit. Niiden käyttö on varsin yksinkertaista, ja tiedossa olevat haittavaikutukset ovat vähäisiä ja kohdistuessaan ruoansulatuskanavaan useimmiten ohimeneviä.
Inkretiinimimeetteihin ja gliptiineihin liittyvä hypoglykemiariski on matala. Niiden painovaikutus on neutraali tai inkretiinimimeeteillä laskeva, osalla jopa merkitsevästi. Luonnollisesti ne ovat uusina valmisteina myös varsin hintavia. Suomessa on otettu gliptiinit hyvin vastaan (Aaltonen ja Saastamoinen, tässä numerossa), ja niistä on käytännössä tullut metformiinin ensimmäinen lisälääke.
Hiljattain on julkaistu ensimmäiset varsinaiset sydäntapahtumien ennustetutkimukset saksagliptiinilla ja alogliptiinillä. Sydäninfarktien tai kardiovaskulaarikuolemien lisääntymistä niissä ei nähty, mutta saksagliptiinilla hoidetuilla oli lisääntynyt sairaalahoitoa vaativan sydämen vajaatoiminnan ilmaantuvuus ja hypoglykemian riski. Mitään kliinisten vaiheiden yhteenvetojen vihjaamaa sydänsuojavaikusta ei voitu osoittaa. Kummassakin tutkimuksessa HbA1c:n lähtötaso oli 8,0 %, ja kummassakin HbA1c laski noin 0,3 %-yksikköä enemmän kuin lumelääkettä saaneilla eli suhteellisen vaatimattomasti.
Ryhmän haimaan kohdistuvat haittavaikutusepäilyt ovat myös olleet paljon esillä, ja haimatulehduksen ja -syövän ilmaantuvuutta hoidossa olevilla potilailla seurataan valppaasti. Lääkärilehden pääkirjoituksessa (Yki-Järvinen 2013) herätettiinkin jo keskustelua kyseisen lääkeryhmän laajan käytön vaikuttavuudesta. Opetus on ainakin se, että näillä lääkkeillä saavutettu vaatimaton HbA1c-lasku ei näy parantuneena sydäntautiennusteena.
Glukoosinpoistajat ovat uusimpia tulokkaita
Glukoosinpoistajat ovat tyypin 2 diabeteksen hoitoon kehitettyjä suun kautta otettavia diabeteslääkkeitä, jotka estävät munuaistiehyissä glukoosin imeytymistä takaisin verenkiertoon. Lääkkeillä aiheutetusta glukosuriasta seuraa verensokerin lasku ja lievä laihtuminen.
Glukoosinpoistajat pienentävät HbA1c:tä kuten muut diabetestabletit (Leinonen ja Niskanen 2013). Kliinisten tutkimusten perusteella mikään ei viittaa sydäntautiriskiin, mutta varsinaisia päätetapahtumatutkimuksia ei ole vielä käytettävissä. Kiinnostavaa on seurata, miten nämä sijoittuvat lääkemarkkinoille ja millainen niiden teho ja turvallisuus on kliinisessä käytössä.
Sokeri pohjalle, rasvat ja paineet pinnalle
Diabeteksen verensokeria alentava lääkehoito on lyhyessä ajassa muuttunut paljon, mutta niin on myös lääkehoidon hinta. Käytännössä korvausjärjestelmä on keskeinen mekanismi, jolla voidaan kohdentaa lääkehoitoa – onko tämä järkevää, onkin toinen kysymys.
Diabeteksen hyperglykemian hoitoon käytettävät lääkkeet kuuluvat ylempään erityiskorvausluokkaan lukuun ottamatta markkinoille hiljattain tulleita valmisteita ja GLP-1-analogeja, joiden korvattavuutta on rajoitettu erityisryhmiin. Sydäntautiennusteen kannalta selkeästi vaikuttavat hoidot kohdistuvat verenpaineeseen ja dyslipidemiaan.
Hyperglykemian hoidolla vaikutetaan verensokerin vaihteluista johtuviin oireisiin ja mikrovaskulaaristen elinmuutosten vaaraan. Mutta lopuksi se tärkein: elintapamuutokset. Ne ovat kokonaisvaltaisesti hyödyllisiä, ja niiden teho on dramaattinen tyypin 2 diabeteksen ennaltaehkäisyssä. Lääkehoidon asema korostuu taudin edetessä.
