Onnistunut kivunhoito on monen tekijän summa

Katso professori Kalson videohaastattelu.

Kivun lääkehoito on tehokkainta, kun sopivaa lääkettä annetaan juuri sopivalle potilaalle ja tämä on sitoutunut hoitoon. Professori Eija Kalson mukaan lopputulokseen vaikuttaa silti moni muukin seikka. Siksi myös perusterveydenhuollossa tulisi kiinnittää huomiota kipupotilaiden kokonaisvaltaiseen hoitoon.

Suomessa kroonisesta kivusta kärsii noin viidennes työikäisistä ja jopa kolmannes yli 70-vuotiaista. Lääkkeitä käytetään hoidossa paljon, mutta yksinään ne eivät useinkaan ratkaise ongelmaa.

– Kiputilasta riippuen lääkkeet voivat toimia hyvin tai huonosti. Karkeasti voi todeta, että parhaimmillaankin vain joka toisen hermovauriokipu puolittuu lääkkeillä, kertoo professori Eija Kalso.

Kalso työskentelee ylilääkärinä HYKSin Kipuklinikalla. Siellä tutkitaan ja hoidetaan vaativia ja pitkäkestoisia kiputiloja sekä syöpäkipuja. Potilaille pyritään tarjoamaan monialaista ja moniammatillista hoitoa, johon kuuluu lääkityksen lisäksi psykologisia kivunhallintakeinoja, yleistä elämänhallintaa ja fysioterapiaa.

Lääkkeen tehoa lisää sopiva potilas

Jotta kipu saataisiin lievittymään, moni potilas joutuu käyttämään samaan aikaan useampaa eri tavoin vaikuttavaa lääkevalmistetta. Kalso suhtautuu toiveikkaasti tulevaisuuden lääkkeisiin, joiden vaikutusmekanismit poikkeavat totutuista. Tällaisia ovat muun muassa kipuaistimusta välittävien TRPA1-kanavien toimintaa estävät lääkkeet ja hermokasvutekijän vasta-aineet.

TRPA1-kanavien estäjillä saatetaan parhaassa tapauksessa jopa pysäyttää hermovaurion eteneminen. Hermokasvutekijän vasta-aineilla taas on saatu aikaan jo hyviä tuloksia esimerkiksi nivelrikkoon liittyvän kivun hoidossa.

Toisaalta myös nykyisten lääkkeiden tehoa voidaan vahvistaa siten, että hoidot kohdennetaan entistä tarkemmin juuri oikeille potilaille. Esimerkiksi hermovauriokipuun auttavat tällä hetkellä parhaiten vanhat trisykliset masennuslääkkeet amitriptyliini ja nortriptyliini. Tutkimuksen ja kliinisen kokemuksen perusteella saadaan tarkempaa tietoa siitä, mitkä lääkkeet missäkin tapauksessa toimivat. Valintaa tehtäessä on huomioitava potilaan ikä ja muut ominaisuudet.

– Jos potilas on hyvin iäkäs, asuu yksin ja hänellä on jo kognitiivisia ongelmia, trisyklinen masennuskipulääke ei antikolinergisten vaikutustensa takia välttämättä ole paras vaihtoehto, Kalso sanoo.

Hänen mielestään kaikille kroonisille kipupotilaille olisi myös hyvä tehdä CYP2D6-määritys. Esimerkiksi kodeiinin vaikutus perustuu siihen, että se muuttuu maksassa CYP2D6-entsyymin välityksellä morfiiniksi. Jos potilas tiedettäisiin jo hoidon alussa hitaaksi CYP2D6-metaboloijaksi, hän säästyisi turhalta lääkityskokeilulta ja pettymykseltä. Tältä kannalta itse määrityksen kustannukset ovat Kalson mukaan lähes olemattomat.

– Samalla myös tiedettäisiin, millainen riski olisi yhdistää suunniteltuun lääkehoitoon CYP2D6-inhibiittoreita, hän huomauttaa.

On tärkeää minimoida interaktiot ja yksittäistenkin valmisteiden haittavaikutukset, jotta nykyisistä lääkkeistä saadaan paras mahdollinen hyöty.

– Yleensä potilaat kyllä tietävät, onko haitta peräisin lääkkeestä vai jostakin muusta. Haittavaikutukset kannattaa ottaa vakavasti ja suhteuttaa ne siihen, mikä on lääkkeestä mahdollisesti saatava hyöty.

Lääkäri motivoi lääkkeen käyttöön

Potilaan ei kuitenkaan heti tulisi lopettaa lääkkeen käyttöä, vaikka haittoja ilmaantuisikin. Lääkärillä on tärkeä rooli potilaan motivoimisessa. Hänen täytyy kertoa ymmärrettävästi lääkkeen vaikutuksista sekä mahdollisista haitoista ja riskeistä.

– Usein meille tulee perusterveydenhuollosta potilaita, jotka ovat lopettaneet lääkkeiden käytön, koska he eivät ole ymmärtäneet, miksi niitä on heille määrätty. Omainen tai joku muu on saattanut sanoa, että nämähän ovat masennuslääkkeitä. Lääkitys on myös voitu aloittaa liian suurella annoksella, Eija Kalso kertoo.

– Tiedon pitää olla ymmärrettävää, vakuuttavaa ja yhdenmukaista. Lääkäri pystyy vakuuttamaan potilaansa ainoastaan, jos hän itsekin on vakuuttunut lääkkeen tehosta ja tietää, mihin se perustuu. Farmakologia täytyy siis tuntea hyvin.

HYKSin Kipuklinikalla sekä lääkäri että sairaanhoitaja käyvät lääkityksen läpi yhdessä potilaan kanssa. Parin viikon kuluttua jompikumpi soittaa potilaalle ja kysyy, miten lääkkeen käyttö on sujunut. Näin pyritään ehkäisemään sitä, että potilas seuraavaan käyntiin mennessä olisikin lopettanut lääkityksen.

Internet ei ole pelkkä uhka

Kalson mukaan myös medialla on huomattava vaikutus siihen, miten hyvin potilaat sitoutuvat lääkehoitoon. Jos tiedotusvälineet antavat päinvastaista tietoa kuin potilaan oma lääkäri, tilanteen paikkaaminen vaatii lääkäriltä paljon töitä.

– Toivoisin, että media suhtautuisi vastuullisesti lääkkeistä annettuun informaatioon eikä nostaisi asioita esille vain siksi, että täytyy saada hätkähdyttävä juttu. Se aiheuttaa tavattomasti huolta ja hämminkiä potilaissa, jotka uskovat, että lehdessä tai televisiossa sanotun täytyy olla totta, Kalso sanoo.

Oma lukunsa on sosiaalinen media, jossa jaettu tieto on sekin usein ristiriitaista. Useimmat potilaat kuitenkin hakevat lääketietoa juuri verkosta. Siksi lääkärin kannattaa aktiivisesti kysyä potilailtaan, onko heillä lääkehoidosta jo valmiiksi jokin käsitys. Tarkoitus ei ole syyllistää vaan selvittää, miltä pohjalta keskustelua aletaan käydä.

– Potilaan ennakkoajatus on tavattoman tärkeä. On esimerkiksi tutkittu potilaan ennakkoasenteiden merkitystä leikkauksen jälkeisessä kivussa. Kipu on voimakkaampaa niillä potilailla, jotka jo ennen leikkausta uskovat kärsivänsä pian kovista kivuista. Nämä potilaat myös tarvitsevat enemmän lääkkeitä.

Potilaan omaa mielipidettä ei siis ole syytä aliarvioida, vaan sitä tulisi päinvastoin kunnioittaa. Jos potilas on lääkärin mielestä väärässä, tämän on hienovaraisesti pyrittävä oikaisemaan käsitystä. Se taas vaatii vuorovaikutustaitoja.

Hoidon onnistumisen kannalta lääkärin ja potilaan välinen luottamus onkin tärkeää. Tältä kannalta internetin käyttö ei ole pelkästään riski: Kipuklinikalla suunnitellaan, että takaisin perusterveydenhuoltoon siirtyvät potilaat voisivat tehdä toipumista tukevia verkkoharjoituksia.

– Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaiken A ja O on lääkärin ja potilaan välinen vuorovaikutus samassa tilassa samaan aikaan. En kuitenkaan vähättelisi internetin tarjoamia mahdollisuuksia siinä, miten tätä vuorovaikutusta voidaan vielä tehostaa, sanoo Kalso.

Moniammatillinen hoito parantaa potilaan elämänlaatua

Kipuklinikalla hoitoon sitouttamisessa on apuna myös monialainen työskentelytapa.

– Lääkkeillä päästään tavallaan hoidon alkuun. Potilas havaitsee, että hänen kipunsa lievittyy, jolloin hän pystyy esimerkiksi nukkumaan paremmin. Tämän jälkeen aloitetaan psykologinen kuntoutus eli kivun hallinta. Se tukee lääkitystä ja päinvastoin, Kalso kertoo.

Kun potilas ei enää pelkää vaikkapa selän tai polven käytön aiheuttamaa kipua, hän kykenee myös liikkumaan enemmän. Liikkumiseen potilasta kannustaa lisäksi Kipuklinikan fysioterapeutti.

Hoidon tuloksia seurataan 15D-mittarilla. Potilas arvioi elämänlaatuaan ja terveydentilaansa 15 ulottuvuudella, joita ovat muun muassa liikuntakyky, hengitys, nukkuminen, vaivat ja oireet sekä mielenterveys. Vaikka kipupotilaiden elämänlaatu on keskimäärin huono myös muihin kroonisesti sairaisiin verrattuna, on havaittu, että useimpien moniammatillisesti hoidettujen tilanne paranee myös kliinisesti merkitsevästi.

– On kuitenkin myös se toinen ääripää, jossa potilaat eivät hyödy hoidosta lainkaan. Siksi meillä on käynnissä useamman kipuklinikan yhteinen tutkimus, jossa kerätään potilaista biokemiallista sekä psykologiaan ja elämäntapoihin liittyvää tietoa. Sen perusteella yritetään etsiä tekijöitä, jotka jollain tavalla selittäisivät eroja.

Onnistuneeseen kivunhoitoon vaikuttaakin usein moni tekijä. Kalson mielestä on sääli, että lääketutkimuksissa lumevaikutus pyritään kokonaan häivyttämään, vaikka kyse olisi terapeuttisen vuorovaikutuksen tuomasta lisähyödystä.

– Näyttöön perustuvassa lääketieteessä halutaan selvittää, onko se nyt juuri lääke, joka vaikuttaa. Se on mielestäni vain osa totuutta. Minusta meitä pitäisi kiinnostaa, miten potilaaseen vaikuttaa kokonaisvaltainen hoito, hän sanoo.

Tällä erää aiheen tutkiminen on kuitenkin vaikeaa, sillä akateemisen tutkimuksen rahoitusta on karsittu huomattavasti entisestä.

Hoidon kehittäminen maksaisi itsensä takaisin

Keskeisessä roolissa kroonisen kivun ehkäisyssä ja hoidossa on perusterveydenhuolto. Siihen tarvitaan Kalson mielestä enemmän kipuun perehtyneitä lääkäreitä ja fysioterapeutteja sekä toimivat konsultaatiokanavat.

Lisäksi myös perusterveydenhuollossa olisi Kalson mielestä syytä olla kipuun perehtyneitä psykologeja ja kivunhallintaryhmiä. Tarvitaan suurempaakin rakenneuudistusta, jotta valmiudet kroonisen kivun ehkäisyyn ja hoitoon paranisivat.

– Alkuvaiheessa se toki vaatii paljon resursseja. Jos kuitenkin jo selkäkipu maksaa suomalaiselle yhteiskunnalle 2,5 miljardia vuodessa, kyllähän sen hoitoon kannattaa satsata.

Kalliitakin lääkkeitä voi käyttää, kunhan sen tekee järkevästi. Esimerkiksi paikallisesti käytettävä lidokaiinikalvo saattaa erityislupavalmisteena maksaa potilaalle jopa 60–120 euroa päivässä. Sen avulla paikallisesta hermovauriokivusta kärsivä vanhus kuitenkin säästyy aivotoiminnan lamaantumiselta, sillä hänen ei tarvitse käyttää keskushermoston kautta vaikuttavia lääkkeitä.

– Kokemuksesta tiedän, että vaikka valmiste olisi suunnattu vain tietylle potilasryhmälle, jossakin vaiheessa sitä aletaan käyttää matalalla kynnyksellä myös muille. Täytyisi rakentaa järjestelmä, jossa nämä tietyt valmisteet varattaisiin vain niille potilaille, joille niiden käyttö on erityisen perusteltua, sanoo Kalso.