Kohti taidokasta lääketurvaviestintää
Eurooppalaista lääketurvaviestintää vietiin askel eteenpäin kesäkuussa Madridissa pidetyssä työpajassa. Viestinnän kehittäminen on osa SCOPE-hanketta, jonka tavoitteena on edistää EU:n jäsenvaltioiden lääketurvatoimintaa.
Vuonna 2010 Euroopan unionin lääkedirektiiviin ja -asetukseen tehtiin muutoksia, joiden tavoitteena on lääkkeiden turvallisuusseurannan vahvistaminen ja kehittäminen. Kesäkuussa 2013 muutokset päivitettiin Suomen kansalliseen lainsäädäntöön.
Euroopan komission rahoittama SCOPE-hanke (Strenghtening Collaboration for Operating Pharmacovigilance in Europe) perustettiin tukemaan uudistuneen lääketurvalainsäädännön tavoitteita. Hankkeessa tunnistetut parhaat lääketurvakäytännöt on tarkoitus ulottaa mahdollisimman laajalle kansallisiin virastoihin sikäli kun ne soveltuvat paikallisiin olosuhteisiin.
Hankkeeseen kuuluu kahdeksan työryhmää (work package, WP), jotka kehittävät lääketurvallisuuden eri osa-alueita (taulukko 1). Madridissa kokoontunut työpaja porautui lääketurva-asioiden riskiviestintään (WP 6). Muut työryhmät keskittyvät muun muassa haittavaikutusilmoitusjärjestelmien, lääketurvasignaalien käsittelyn ja tietojärjestelmien kehittämiseen.
Lääketurvaviestinnän nykytilaa kartoitettu
Riskiviestintätyöryhmän työ perustuu vuonna 2014 tehtyyn verkkokyselyyn, jolla kartoitettiin kasallisten virastojen lääketurvaviestinnän keinoja. Lisäksi virastojen verkkosivustojen sisältöjä selvitettiin erillisellä kyselyllä. Myös terveydenhuollon ammattilaisten ja väestön riskiviestintään liittyviä havaintoja ja toiveita tutkittiin kyselyin.
Terveydenhuollon ammattilaisille kohdistettuun kyselyyn vastasi 3 625 henkilöä yhdeksästä maasta. Vastaajia pyydettiin arvioimaan kolmea eri lääketurvaviestinnän keinoa, joita ovat terveydenhuollon ammattilaisille lähetetyt kirjeet (Direct Healthcare Professional Communication, DHPC), kansallisten viranomaisten lähettämät tiedotteet ja koulutusmateriaalit (educational materials).
Potilas- ja kuluttajajärjestöt selvittivät väestön ajatuksia lääketurvaviestinnästä. Vastauksia saatiin vain 11 järjestöltä, ja etenkin potilasjärjestöt olivat jäsenmääriltään pieniä.
Madridin työpajassa esitettiin alustavia tietoja tehdyistä selvityksistä. Selvitysten tuloksia on tarkoitus julkaista tieteellisissä lehdissä. Taulukkoon 2 on poimittu työpajassa esiin nousseita ajatuksia.
Terveydenhuollon ammattilaiset tietotulvassa
Selvityksen mukaan suurin osa virastoista käyttää verkkosivustoaan pääasiallisena lääketurvaviestinnän kanavana. Monet virastot käyttävät myös muita tiedonvälityksen kanavia, kuten ammatillisia ja tieteellisiä yhdistyksiä sekä terveydenhuoltojärjestelmän rakenteita.
Ainakin Norjassa on jo käytössä sähköiseen reseptiin integroitu varoitusjärjestelmä. Sen avulla lääkkeen määrääjä näkee esimerkiksi valitsemaansa lääkkeeseen liittyvän uuden vasta-aiheen ennen reseptin kirjoittamista.
Lääketurvaviestinnän suurin ongelma ei liene tiedon puute vaan olennaisen uuden tiedon tunnistaminen tietomääristä. Jos samasta asiasta tiedotetaan uudelleen, tulee viestissä kertoa selkeästi, jos asiassa on ilmennyt jotain uutta edellisen tiedottamisen jälkeen.
Terveydenhuollon ammattilaiset perehtyvät niihin tiedotteisiin, jotka koskevat vakavia haittoja ja niitä lääkkeitä, jotka kuuluvat hänen omaan lääkevalikoimaansa. Vähemmän vakavista lääketurva-asioista voisi olla järkevää tiedottaa harvemmin, esimerkiksi viikoittaisina tai kuukausittaisina yhteenvetoina.
Moniportainen eurooppalainen viranomaisjärjestelmä tuo omat haasteensa. Terveydenhuollon ammattilaisen voi olla vaikeaa tietää, milloin uutisoidaan esimerkiksi lääketurvallisuuden riskinarviointikomitean (PRAC) suosituksesta, joka voi vielä muuttua Euroopan lääkevalmistekomitean (CHMP) käsittelyssä.
Potilaiden lisäksi myös osa terveydenhuollon ammattilaisista pitää lääkeyritysten laatimaa koulutusmateriaalia markkinointimateriaalina. Koulutusmateriaaleista pitäisi ilmetä, että ne ovat lääkeviranomaisen tarkastamia.
Potilaat haluavat lääketurvatiedon terveydenhuollon ammattilaiselta
Selvityksen mukaan luotettavin lääketurvatiedon lähde on edelleen terveydenhuollon ammattilainen. Potilaat haluavat tiedon suoraan häneltä, ja omaan tilanteeseensa sovellettuna. Myös potilasjärjestöt ovat tärkeitä tietolähteitä. Selvityksen perusteella lääkevalmisteen pakkausselosteen lukee jopa 80 % potilaista, ja erityisen suosittua tämä on itsehoitovalmisteiden kohdalla.
Potilaat eivät juuri käytä kansallisia lääkevirastoja lääketurvatiedon lähteenä. Potilasjärjestöt olisivat kuitenkin kiinnostuneita tekemään yhteistyötä virastojen kanssa. Moni potilas ei myöskään ollut tietoinen siitä, että hän voi halutessaan itse ilmoittaa lääkevirastoon epäillyistä lääkkeiden haittavaikutuksista.
Lisäseurantaa vaativien lääkkeiden tunnus, musta kärkikolmio, ei ole laajalti tunnettu potilaiden keskuudessa. Lääkevalmisteisiin liittyvät koulutusmateriaalit eivät ole kovin hyvin tunnettuja. Materiaalit ovat lääkeyritysten laatimia, minkä vuoksi potilaat olivat epävarmoja niiden luotettavuudesta.
Potilaat ja lääkärit haluavat tietoa lääkkeiden mahdollisista riskeistä eri vaiheissa: Potilaat haluaisivat tietoa mahdollisista uusista riskeistä jo aivan niiden selvittelyn alkuvaiheessa. Lääkäreitä puolestaan kiinnostaa selvitysten lopputulokset. Tällöin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa vastaanotolle tuleva potilas on saanut tiedon esimerkiksi potilasjärjestön kautta PRACissa aloitetusta riskinarvioinnista, josta hoitava lääkäri ei ole vielä kuullut.
Työkaluista tukea riskiviestintään
Selvitysten ja SCOPE-työpajan keskustelujen perusteella on tarkoitus luoda suosituksia kansallisten lääkeviranomaisten riskiviestintään. Suositukset julkaistaan kahdessa dokumentissa (Risk Communication – Proposals for Improvement ja Good Practice Guide – Web-based Safety Information). Erityisen tärkeänä nähdään verkkosivustojen sisältöjä koskevat suositukset.
Työpajassa keskusteltiin myös yhteistyöstä median kanssa. Ihanteellisessa yhteistyössä media saa luotettavaa tietoa ripeästi ja ennakoivasti, eikä mahdollisten lääketurvaongelmien epäonnistuneesta viestinnästä seuraisi kansanterveyttä vaarantavaa tilannetta.
Erityisenä haasteena lääkeviranomaisille tuntuu olevan kahdensuuntainen, vuorovaikutukseen perustuva viestintä. Tietoa ei tulisi vain tuupata terveydenhuollon ammattilaisille ja väestölle, vaan antaa mahdollisuus vuorovaikutukselle.
Riskiviestinnän vuorovaikutteisuus on aivan omalla tasollaan Norjassa, jossa koulutetut asiantuntijat käyvät kahdenkeskisiä keskusteluja potilaita hoitavien lääkärien kanssa (ns. academic detailing). Tapaamiset kestävät noin 20 minuuttia, ja koskevat jotain tiettyä lääkehoidon ongelma-aluetta. Lääkärit ovat kokeneet hyötyvänsä tapaamisista, ja alustavien tarkastelujen perusteella lääkkeen määrääminen on myös järkevöitynyt.
