Suolistoparasiitteja voi saada sekä ulkomailta että kotimaasta

Suolistossa voi elää monenlaisia kotimaasta tai ulkomailta saatuja parasiitteja eli loisia – yksisoluisista alkueläimistä metrien mittaisiin lapamatoihin. Suolistoloisia tulisi etsiä ensisijaisesti pitkittyneiden vatsavaivojen ja anemian taustalta. Hoidon haasteena on Suomessa suhteellisen huonosti tunnettujen lääkkeiden käyttö.

Suolisto on loisille turvallinen asuinpaikka. Ravintoa ja lämpöä on helposti tarjolla, ja niinpä monenlaiset loiset ovat sopeutuneet elämään tässä ympäristössä. Noin puolella maailman väestöstä on suolistoparasiitteja. Osa näistä loisista on yksisoluisia alkueläimiä ja osa matoja, mutta näihinryhmiin kuuluu varsin erilaisia eliöitä. Alkueläimiin luetaan ameebat, siimaeläimet ja itiöeläimet. Matoihin kuuluu varsin kehittyneitä ja aktiivisesti liikkuvia sukkulamatoja, imukupein varustettuja imumatoja ja alkeellisia tikapuuhermostollisia heisimatoja.

Parasiittien moninaisuuden vuoksi niiden hoitoon tai häätöön käytettyjä lääkkeitä on monenlaisia. Suomessa osa lääkkeistä on tarjolla vain erityislupavalmisteina.

Suoliston parasiitteja kotimaasta ja ulkomailta

Suurin osa ihmisistä, joilla on parasiitteja, asuu trooppisissa tai subtrooppisissa maissa. Suomessa loisia löytyy tavallisimmin näissä maissa matkustaneilta tai sieltä Suomeen muuttaneilta.

Suolistoloisen voi kuitenkin saada myös Suomesta. Kotoperäisiä ihmisen suolistoparasiitteja ovat esimerkiksi alkueläimet Dientamoeba fragilis, Giardia ja Cryptosporidium sekä madoista kihomato, lapamato ja suolinkainen. Osa ei-kotoperäisistäkin parasiiteista voi tarttua kotimaassa samassa taloudessa asuviin.

Mitä harmia suolistoparasiiteista on?

Suoliston alkueläinten suurin haitta on niiden aiheuttamat oireet eli ripuli ja pitkittyneet vatsavaivat. Merkittävimmät suoliston alkueläimet ovat Dientamoeba fragilis, Giardia lamblia, Entamoeba histolytica ja Cryptosporidium-lajit. Koska alkueläimet lisääntyvät hitaammin kuin virukset ja bakteerit, oireet alkavat yleensä huomattavasti myöhemmin kuin suoliston akuuteissa virus- tai bakteeri-infektioissa. Esimerkiksi giardiaasissa oireet alkavat noin 2–4 viikkoa tartunnasta.

Oirekirjo vaihtelee parasiitin mukaan. Giardiaasissa ja kryptosporidioosissa on selkeä akuutti vaihe, joka giardian kohdalla voi johtaa pitkittyneeseen kroonisten vatsavaivojen vaiheeseen. Dientamebiaasissa oireet alkavat usein hiipivämmin ja infektio havaitaankin yleensä pitkittyneitä vatsavaivoja selviteltäessä. Entamoeba histolytican aiheuttama ameeba-dysenteria on vakava, Suomessa harvinainen infektio, jossa taudinkuvaa hallitsee veriripuli.

Madot eivät vähäisinä määrinä yleensä aiheuta suolisto-oireita. Lieviä vatsavaivoja voi esiintyä, mutta merkittävää vatsakipua ja ripulia tavataan yleensä vain, jos matoja on paljon tai isännän puolustuskyky on heikentynyt. Osa suolistomadoista voi aiheuttaa merkittävän anemisoitumisen. Lapamatoon liittyy B12-vitamiinin imeytymishäiriöstä johtuva pernisiöösi anemia, kun taas koukku- ja piiskamadot voivat aiheuttaa, varsinkin lapsille, raudanpuuteanemian veren tihkuessa suoleen matojen loisimispaikoista. Strongyloidiaasissa vuosia aiemmin saatu infektio voi aktivoitua immuunipuolustuksen heiketessä ja aiheuttaa henkeä uhkaavan yleisinfektion. Suoliston matoinfektioihin, etenkin strongyloidaasiin, voi liittyä eosinofilia.

Lapamato ansaitsee paikan Suomen kansallisloisena, koska tauti on ollut vielä 1950-luvun jälkeen paikoin erittäin yleinen, varsinkin Itä-Suomessa, Kainuussa ja Perämeren rannikolla. Raa’an hauen, ahvenen, mateen tai kiisken syömisellä tartunnan voi saada monin paikoin edelleen. Näitä kaloja tai niiden mätiä sisältävät raa’at ruoat olisi syytä joko jättää väliin tai valmistaa vasta kunnollisen pakastamisen jälkeen (2 vrk–20 °C).

Kihomatokierre aiheuttaa kysymyksiä

Kihomato, Enterobius vermicularis, on Suomessa yleisimmin tavattu loismato. Infektiolle tyypillinen oire on peräaukon kutina, jonka syynä ovat paksusuolesta öisin munimaan tulevat naarasmadot ja niiden tuottama liimamainen kutittava erite munien ympärillä. Munia tarttuu raapiessa sormiin ja yövaatteisiin, ja näiden välityksellä ne pääsevät helposti omaan tai toisen henkilön suuhun. Aikuisille näin käy harvemmin kuin lapsille, ja kihomadot leviävätkin yleisimmin päiväkoti- ja alakouluikäisten lasten keskuudessa.

Kihomadon hoitoon on tarjolla yksi Suomessa rekisteröity lääke:Pyrvin (pyrviiniembonaatti). Lisäksi tarjolla on määräaikaisella erityisluvalla saatava  Vermox (mebendatsoli). Molemmat ovat hyvin siedettyjä, mutta potilaalle on tärkeää mainita, että pyrviini värjää ulosteet kirkkaan punaisiksi. Lääkkeet tehoavat varsin hyvin suolen sisällä vapaana elävään matoon, mutta esimerkiksi umpilisäkkeeseen tai hyvin kiinteän ulosteen sisälle saattaa jäädä alueita, joihin lääke ei pääse eivätkä kaikki madot siten välttämättä kuole kerralla. Lisäksi lääkkeet eivät tehoa hyvin muniin, joten henkilö voi saada hoidon jälkeen vielä itseltään uuden infektion. Kihomatohoito tulisikin toistaa parin viikon kuluttua, kun edellisen hoidon yli selvinneistä munista on ehtinyt kehittyä toukkia tai aikuisia matoja.

Oireet voivat joskus jatkua myös toistetun kihomatohoidon jälkeen. Tavallisimmat syyt tähän lienevät uusintainfektio ja kihomatoon sinänsä liittymättömät kutinatuntemukset. Näiden erottamiseksi tulisi etsiä yöaikaan lampun valossa peräaukon suulta 0,5–1 cm mittaisia naarasmatoja tai ottaa peräaukon iholta vanutikulla kihomatonäytteet ennen kuin harkitaan useita kertoja toistettuja lääkityskertoja. Varsinaista lääkeresistenssiä kihomadolle ei ole voitu osoittaa, vaikka sitä moni onkin oman perheensä osalta epäillyt.

Suolistoloisten diagnostiikka

Suolistoloisten diagnostiikan perusta on ulosteen mikroskopiatutkimus (F-Para-O). Koska loisten määrä voi olla vähäinen, ja niitä voi erittyä vain jaksoittain, tarvitaan luotettavaan suolistoloisten poissulkemiseen kolmena eri päivänä kerätyt ulostenäytteet. Koska madot alkavat tuottaa munia vasta aikuistuttuaan, tulisi eksoottisen matkan jälkeiset matonäytteet kerätä vasta kolmen kuukauden kuluttua paluusta. Strongyloidiaasia epäiltäessä ulosteesta voi etsiä eläviä toukkia strongyloides-viljelyllä.

Myös monet alkueläimet löytyvät ulosteen parasiittien seulontaluonteisella mikroskooppitestillä. Merkittävä poikkeus tähän ovat Dientamoeba ja Cryptosporidium, joita joudutaan usein etsimään erikoismenetelmin. Lähitulevaisuudessa otetaan käyttöön nukleiinihappojen osoitustestit (F-ParaNhO), jotka löytävät myös nämä parasiitit ja mahdollistavat alkueläinten herkän diagnostiikan ilman lisänäytteitä.

Suolistoparasiittien hoito

Suoliston alkueläininfektioiden hoitoon käytettävät lääkkeet on esitetty taulukossa 1 ja matoinfektioiden taulukossa 2. Yleisimmät alkueläimet, Giardia ja Dientamoeba, hoidetaan ensisijaisesti metronidatsolilla (Flagyl, Tricozol) ja Cryptosporidium nitatsoksanidilla (Alinia). Akuutin Entamoeba histolytica -infektion hoidossa käytetään metronidatsolia ja jatkohoitoon kystiin tehoavaa diloksanidifuroaattia (Furamide).

Lapamadon hoitoon on Suomessa rekisteröity niklosamidi (Kontal). Kihomadon hoitoon käytetään pyrviiniä ja mebendatsolia. Suolinkaisen, koukkumatojen ja piiskamadon ensisijainen hoito on mebendatsoli. Strongyloidiaasissa ensisijainen hoito on ivermektiini (Stromectol), jolle on määräaikainen erityislupa. Muut suolistomatojen hoidossa käytetyt lääkkeet, albendatsoli ja pratsikvanteli, ovat erityislupavalmisteita. Näiden lääkkeiden käyttö kannattanee keskittää erikoissairaanhoitoon.

Suoliston parasiitti-infektioiden hoidon tulos on syytä kontrolloida uusintanäytteillä, esimerkiksi noin kolmen viikon kuluttua hoidon päättymisestä.

Päätelmät

Vaikka suoliston alkueläimet voivat aiheuttaa akuutteja ripulitauteja, useimmiten niitä löydetään pitkittyneiden vatsavaivojen syytä selvitettäessä. Suolistoloisten etsiminen on keskeisiä pitkittyneiden vatsavaivojen perustutkimuksia. Giardia ja Dientamoeba ovat maassamme yleisimmin tavattavia alkueläimiä, ja niitä voidaan hoitaa perusterveydenhuollossa nitroimidatsoleilla. Sen sijaan resistentin giardian hoito kinakriinilla, dientamoeban hoito paromomysiinillä ja Entamoeba histolytican kystakantajuuden hoito kannattanee keskittää erityissairaanhoitoon. Niiden hoidossa käytettäviä erityislupavalmisteita löytyy ainakin yliopistosairaaloiden sairaala-apteekeista.

Madot eivät yleensä aiheuta suolisto-oireita, mutta anemia- tai komplikaatioriskien vuoksi ne kannattaa Suomen oloissa aina hoitaa. Tavallisimmat madot, kuten kihomato, lapamato, suolinkainen, koukkumadot ja piiskamato voidaan hoitaa perusterveydenhuollossa.

Vaikka monien suolistoloisinfektioiden hoito onnistuu perusterveydenhuollossa, ongelmatilanteissa kannattaa kääntyä erikoissairaanhoidon puoleen. Epäonnistuneen loishoidon syynä ei useinkaan ole lääkeresistenssi, vaan kyseessä voi olla esimerkiksi uusintainfektio perheenjäseneltä. Sairastuneita tulisikin heti diagnoosin selvittyä muistuttaa mahdollisesta tartunnanvaarasta ja korostaa sekä potilaille että heidän lähikontakteilleen saippuan ja käsienpesun merkitystä.  Muistakaamme myös kesällä ahven- ja haukiherkkuja syödessämme vanha lapamadosta varoittava valistuslause ”raaka kala on paha pala”.